Äitiyslomalta ei sitten enää palattukaan Panoramaan, sillä mielessä oli pyörinyt haave omasta, savolaisesta ravintolasta. Ja mikäs sen somempaa, kuin kisarinteiden päällä, kuusen juurella nököttävä tyhjä lippukoppi ja ulkohuussi. Rinteiden Pekka Kuuselan ja Ilkka Suutarisen kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen asia oli harvinaisen selvä. World Cup -rinteen mukaan nimetty ravintola päätettiin avata itsenäisyyspäivänä 1995. 

Rakentamisen lomassa syntyi ajatus myös saunan rakentamisesta huipulle. Idea lähti Erkki J. Pentin vitsaillessa aiheesta silloisen Hotelli Tahkovuoren aulabaarissa ja sauna piirrettiin -ei niin vakavissa tunnelmissa- tupakkiaskin kanteen. Vitsistä tuli totta, kun kauan seisomassa olleet saunahirret kuljetettiin mäen päälle. Apuun hätyytetty rakennusmies vietiin kelkalla ylös suunnittelemaan saunan rakentamista, mutta pari tuntia tupakkia polteltuaan vastauksena oli, että ”Eihän tänne mittään voi rakentaa”. Jouko -isäntä ei kuitenkaan antanut periksi vaan sauna päätettiin rakentaa kallion päälle, syöksylaskijoiden vanhan lähtölavan päälle. Sana saunanrakennuksesta levisi kulovalkean tavoin ja varauksia alkoi tulla sillä tahdilla, että jopa itseänikin alkoi hieman jännittää. Saunan tulisi lämmetä samaisena itsenäisyyspäivänä 1995, mutta onnistuisiko se? Lupaus oli kuitenkin lupaus. 

Ennen avajaisia piti ratkaista myös se, mistä saisimme huipulle vettä. Ravintolaan sitä voisi tuoda kelkalla säiliöissä, mutta mitenkäs saunalle? Jossain vaiheessa ajatuksissa oli jopa se, että kannetaan sinne lunta, joka sitten sulatetaan. Kaivon paikkaa etsittiin pitkään ja hartaasti, ensin poraamalla ja siinä onnistumatta. Periksi antamaton Jouko otti käteensä pajunoksan ja lopulta lähde löytyi noin 50 metrin päästä ravintolasta. Siihen rakennettiin oma porakaivo. Heti ensimmäisenä talvena saunomassa kävi yli 60 ryhmää, joten kyllä siinä olisi jo lumi loppunut rinteestäkin, mikäli kaivon paikkaa ei olisi löytynyt.

6.12.1995 avattiin sekä Mualiman Kuppi että Mualiman Sauna. Tilanne oli avajaispäivän aamuna vielä jokseenkin katastrofaalinen, sillä sauna oli pahasti kesken ja illalla saapuvat asiakkaat soittelivat varmistaakseen löylyjään. Koko tienoo näytti rakennustyömaalta. 

Aamu kääntyi illaksi ja sekä ravintolan avajaisvieraat, että ensimmäiset saunojat saapuivat huipulle. Ulkotulet paloivat, Maamme –laulu soi ja tunnelma oli oikein juhlava. Kirvesmiehet tosin poistuivat takaovesta suunnilleen samaan aikaan, mutta sitä ei tainnut kukaan huomata. Ruokana oli vasikkaa taikinankuoressa sekä tervajäätelöä. Sekin oli hyvän suunnittelun tulos, mutta kukaan ei tietenkään osannut huomioida miten kävisi, jos rinteissä olisi lumetus käynnissä samaan aikaan. Niinpä niin. Ravintolasta meni sulakkeet ja siinäpä alkoikin olla kokilla ihmettelemistä. Vasikka ei ollut kypsää ja jäätelö suli pakastimeen. Tunnelmaa se ei lopulta haitannut, ja tästä syntyikin aikoinaan ajatus fonduesta. Tarjottavan ruuan tulisi jatkossa olla sellaista, mitä pystyisi valmistamaan myös ilman varmuutta sähköjen olemassaolosta. Ja koska keittiökin oli niin pieni, että sinne piti survoutua kapeaa käytävää pitkin yksi kerrallaan, oli fondue tuotteena juurikin sopiva ja se sopi myös ravintolan tunnelmaan. 

Hieman avajaisten valmistumisen jälkeen huipulle rakennettiin myös uima-allas, johon vesi tuli syvältä uudesta porakaivosta. Vesi oli +2 asteista ja saunojat juoksentelivat edestakaisin saunan ja uima-altaan väliä ohikiitävien hiihtäjien joukossa. Uima-allasrakennuksen ovenkahvaan vitsinä viety viivoitin varastettiin joka vuosi, samoin kuin saunan ovelle Pehkun henkilökuntaa varten hommatut vaaleanpunaiset silmälasit. Uima-allas oli käytössä kolmisen vuotta, kunnes routa teki tehtävänsä eikä vesi enää pysynyt siinä, vaikka minkä alan ammattilaiset sitä kävivät ihmettelemässä.  

Pääsiäinen 1996 lähestyi ja jo siihen mennessä oli käynyt selväksi, että ravintola on aivan liian pieni ja siihen tulisi saada jonkinlainen tuulen- ja sateensuoja. Erilaisia laajennusideoita pyöriteltiin kuumeisesti, mutta lopullisen kuningasidean antoi naapurin isäntä Kivelän Kalle. ”Tehkee se pehkupaaleista!”. Hänellä oli Sahalahdella tuttava, joka teki 500 kilon jättipaaleja. Ja eikun soittamaan miehelle. Paaleja oli, mutta millä ne saataisiin paikalle? Yksi paali oli kooltaan 3 x 1,5 metriä. Soittokierros jatkui, kunnes Kuljetus Taattolan Timo lupasi tuoda paalit samalla kun olisi tulossa Tampereelta. Paalit tuotiin länsirinteille, josta ne oli tarkoitus kuljettaa ylös metsäkoneella. Lasti oli kuitenkin niin painava, että metsäkoneen eteen piti valjastaa kaksi tampparia. Paalit olivat huipulla keskiviikkona. Kurkihirreksi kellistettiin rinteen paksu mänty ja kattotarpeiksi haettiin Juankosken Tamfeltilta viira. Päivää myöhemmin, Kiirastorstaina 1996 oli Pehkubaarin ensimmäinen versio valmis. 

Samana pääsiäisenä järjestettiin myös Pehkubaarin historian ensimmäinen after ski, jossa esiintyi Janus Hanski. Palaute oli niin ylitsevuotava, että Pehkubaaria päätettiin laajentaa uudelleen heti talvikauden jälkeen. Baarin valikoimassa oli olutta, viiniä, Jägeriä sekä yksi snapsi. After skin esiintyjät vaihtelivat, mutta yleisön pyynnöstä oli lopulta hommattava oma tiskijukka. Pehkubaari aloitti Suomessa ensimmäisten ravintoloiden joukossa Suomipopin soittamisen Frederikin Tsingis Khanista Dannyn Kesäkatuun. CD –levyjä haettiin kassitolkulla Kuopion Anttilasta. Iltaisin fondueillallisien taustalla lauloivat Carola, Annikki Tähti, Metrotytöt jne, aivan kuten vielä nykyäänkin.  

Pehkubaari palveli päivisin laskettelijoiden taukopaikkana ja iltaisin fondueravintolana. Fondue on tosiaan ollut mukana alusta saakka, eli siitä avajaispäivästä lähtien, jolloin aiemmin mainittu ei taikinoitu vasikka oikein onnistunut. Myös lohileivät ja gulassikeitto ovat olleet valikoimassa alusta asti, joskin niitä on moneen kertaan koetettu näitä vaihtaa ja näin kokeilemalla saatu samalla asiakkaat raivon partaalle. Myös pitopöytiä oli tarjolla sekä ulkomaalaisille vieraille, että vakioasiakkaille fonduen vaihteluna. Niitä tilattiin myös häihin ja juhliin, samoin kuin kokousten lounasruokailuihin. Omatekoisesta ruisleivästä on jo luovuttu, sillä kyläläiset ja asiakkaat ostivat niitä suoraan uunista niin paljon, ettei leipää koskaan riittänyt ravintolaan saakka tarjottavaksi. Myös leipomisen suhteen oli hieman hankaluuksia, sillä uuniin meni yleensä kahdeksan leipää ja vain kuusi tuli ulos. Tämä aiheutti harmaita hiuksia, kunnes selvisi, että osa leivistä tippui joka kerta uunin takaosassa olevaan tuhkaluukkuun. 

Ilta-asiakkaat saapuivat tuohon aikaan huipulle suksilla, silloin kun hissi oli auki. Yöllä pitikin sitten laskea pimeässä pois. Jossain välissä asiakkaita saapui myös rinteiden tampparin kyydissä, mutta se oli rinteiden kunnostuksen ohessa rinnemiehille lievästi sanottuna hieman hankalahkoa. Siinä vaiheessa, kun erään asiakkaan takki paloi tampparin savupiippuun, ja toki myös suosion kasvaessa, piti asiakkaiden kuljettaminen niillä lopettaa. Rinneyhtiö tuon jälkeen oman valkoisen kabiinin, jota kutsuttiin ulkomuotonsa vuoksi munakabiiniksi. Kyllä. Se näytti aivan kananmunalta. Munakabiinilla oli tarkoitus kuljettaa asiakkaita muutoinkin kuin vain Pehkubaariin, eli suunnitelmissa oli tuolloin myös erilaiset kiertoajelut. Munalla oli kaksi kuskia, Rane ja Pena.   

Koska tuolloin käytössä oli edelleen vain ulkohuussi, vietiin mm. ulkolaisia asiakkaita vessaan kynttilän valossa. Vieraat olivat ihmeissään. Tutuimmille asiakkaille kynttilä saatettiin antaa mukaan, samoin kuin joskus jopa talikko jolla pakkasessa vessaa voisi samalla möyhiä. Alkuperäisen vessan paikka on nykyisen vessan takana, suunnilleen samalla paikalla. 

Sikalan pito loppui kotona Loma-Rantalassa vuonna 1996 ja sieltä Pehkubaarin rakennustarpeiksi hilattiin lähes kaikki, mikä rakentamiseen vain kelpasi. Pehkubaari onkin oikeastaan melkoinen kierrätysihme, ja sieltä löytyy mm. Forssan ikkunatehtaalle avioeron vuoksi ylijääneitä ikkunoita, kuten myös erään hullujenhuoneen ikkuna sekä naapurin navetan seinäräppänä. Myös Tahko Areenan paikalla olleelta Kustilan tilalta purkupalkalla ostetut hirret ovat edelleen näkyvissä Pehkubaarissa, samoin kuin koristeeksi jätettyjä pehkupaaleja. Paikalle on kertynyt mukavasti myös mielenkiintoisia vanhoja esineitä, joita asiakkaat vuosien varrella toivat joko säilytettäväksi tai esille laitettavaksi. Mielenkiintoiseksi voinee laskea myös Pehkubaarin Otto-kissan, joka majaili siellä vuosikausia ja surffaili after skin aikaan tanssijoiden seassa. Muina aikoina se nukkui yleensä kiikkutuolissa. Erään kerran asiakas luuli sitä vahingossa karvahatuksi, kunnes totuus valkeni Oton roikkuessa hänessä kiinni kynsillään. Paljon tavaroita on vuosien varrella myös kadonnut, kuten esimerkiksi Camilla Hackman-Uskin kypärä, Suomen Luontomatkojen lahjaksi tuoma Suomi konepistooli, oma Vuoden Hiihtäjä –kunniakirjani sekä Joukon laskettelukilpailujen palkintoja ja monia vanhoja valokuvia. Nämä siis tiedossa olevia karanneita, mitä kaikkea hävinnytkään. Nykyisin ollaan opittu jo sen verran, että osataan pultata suurin osa esineistä kiinni.  

Ravintolaa laajennettiin hieman joka syksy ja jäljelle jääneistä, ylimääräisistä hirsistä rakennettiin jossain välissä myös Riihi vastaamaan myös kokousvieraiden kysyntään. Kalusteet tuotiin Loma-Rantalasta. Riihi toimi rauhallisempana ruokailupaikkana after skin aikaan ja tarjosi myös lapsiperheille paikan, jossa ruokailla ilman että tarvitsi mennä juhlivan kansan sekaan. 

2000 -luvun puolella tuli hetki, jolloin en muiden työkiireiden vuoksi ollut kerennyt käydä Pehkussa juuri koko kesänä ja Jouko oli päässyt tekemään pientä pintaremonttia vähän kuin salaa. On aina yhtä pysäyttävää kuulla sanat: ”Älä nyt suutu, tein vähän remonttia”. Pehkupaaleista tehdyt seinät olivat vaihtuneet hirteen ja kiveen. Ravintolassa oli nyt myös ikkunat. Olihan siitä toki ollut pienesti puhetta, että hieman ne pehkuseinät olivat jo mynnähtäneet ja hankala niitä oli puhtaanakin pitää. Pehkupaalit jäivät silloin vain koristeiksi, tosin nekin piti nostaa mahdollisimman korkealle, sillä asiakkaat halusivat repiä niistä heinää hattuihinsa. Koska he halusivat olla heinähattuja. 

Remontti ei vielä tarkoittanut sitä, että rakennus olisi vielä ollut erityisen lämmin tai tiivis. Pehkun henkilökunnasta suurella rakkaudella sanottakoon, että pitkäpinnaisempaa ja sisukkaampaa porukkaa saa kyllä hakea. Ihan jo olosuhteiden vuoksi. Ei nimittäin kovin monen työvuoro enää tällä vuosituhannella ole alkanut enää siten, että ensinnäkin töihin mennään hissillä, olipa pakkasta sitten nolla tai -25. Ulkona oli tehtävä ensin lumityöt, että löytää oven josta päästä sisälle. Sisällä sitten toiset lumityöt, koska ravintolan seinät eivät vielä olleet niin sanotusti täysin pyrynkestävät ja lunta tuli siten ihan tupaan saakka. Ainoa lämmitysmuoto oli takkatuli, eli ensimmäinen tunti piti kulkea rukkaset kädessä ja pipo päässä. Jos myös takkapuut sattuivat olemaan jäässä, ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kutsua rinnemiehet sytyttämään ne toholla. Tulivat sitten kun omilta töiltään kerkesivät, tietenkin. Kylmyydestä johtuen jäässä olivat myös mm. tulppaanit, kahvinkeittimet ja kassakoneet. Oli aivan kuin ne olisivat koettaneet kertoa, että ”Kevväämmällä sitten”. Oli aika uusia Pehkubaarin lämmitysmuoto, joka valikoitui vesikiertoiseksi puulämmitykseksi. Puuta kului -ja kuluu edelleen- noin 100 mottia vuodessa ja ne tuotiin ylös aluksi Pendoliinolla ja nykyisin traktorilla. 

Suosio vain kasvoi ja kasvoi. Tuli aika hankkia oma kabiini, sillä munakabiini rasitti liikaa rinteiden henkilökuntaa ja kuljetettavia oli enemmän kuin kukaan kerkesi ajaa. Uusi kabiini nimettiin Pehkun Pendoliinoksi, koska VR hankki samaan aikaan lisää Pendoliinoja ja pitihän meilläkin siis olla oma Tahkon Pendoliino. Aluksi asiakkaita haettiin myös jään toiselta puolelta, Tahkon keskustasta, mutta siihen kului liikaa aikaa ja tuli välillä tunne, että toimitaan taksina taksien paikalla. Lisäksi epävarma jäätilanne asetti haasteita kulkemiselle. Yhden talven jälkeen Pehkun Pendoliinon lähtöpaikka eli pysäkki muodostui kisarinteen juurelle, johon asiakkaiden ja taksien oli helppo tulla. Matka huipulle kesti noin 15 minuuttia. Ensimmäisinä talvina Pendoliinolla ajettiin myös after skin aikaan ja kysyntää oli niin että koneen sisukset syöksyivät tulta. Rappusiakin menetettiin ainakin neljät, sillä kuski ei aina kiireessä muistanut nostaa koneen rappuja ennen liikkeellelähtöä. Onneksi siihenkin kehitettiin systeemi, joka esti koneen liikkumisen ennen kuin raput on nostettu. Pendoliinoon oli välillä pidemmät jonot kuin hiihtohissiin, mikä kieltämättä näytti hieman nurinkuriselta.

Käännyttiin 2000 –luvulle, Pehkun suosio oli jo niin suuri, että kaupungin virkamiehet pakottivat liittymään kunnalliseen vesijohtoverkostoon ja tekemään samalla vesivessan. Joka tietenkin oli omanlaisensa episodi. Kaupungilta tuli ukaasi, että ravintola menee kokonaan käyttökieltoon, ellei vesivessaa rakenneta. Tuossa vaiheessa oli avajaiset aivan ovella, rinteiden lumetus käynnissä ja pakkasta aivan vietävästi. Mitäs nyt? Kaupungin vesiverkkoon liittyminen tarkoitti sitä, että vesilinja olisi vedettävä rinteiden juurelta ylös routaiseen maahan. Sitä kokeiltiin kaivaa jos minkälaisella kaivinkoneella Joke Streetille, mutta se oli niin jyrkkä ettei koneella kaivaminen ollut mahdollista. Mutta periksi ei annettu tässäkään kohtaa, joten niin vain Jouko hakkasi apumiehineen käsipelillä ojaa koko mäen matkalta ja uusi vesisysteemin saatiin aikaiseksi. Jos joku joskus miettii, miksi Joke Streetillä on niin paljon puuhaketta, niin salaisuus on tässä. Siinä alla sijaitsee Pehkubaarin vesilinja, jonka jäätymistä tuskin toivoo kukaan. Aluksi se pariin otteeseen jäätyikin, mutta lämmikettä on lisätty siihen vuosien varrella asiaa helpottamaan. Lumilautailu siellä tosin on edelleen kielletty.  

Ensimmäinen Tahkon huipulle johtava tie rakennettiin Länsirinteiden ja Panoraman kautta vuonna 2006. Tielle oli tuolloin jo aivan pakottava tarve, sillä tavaraa ja asiakkaita piti saada ylös ja alas. Joukohan sen tien sinne taas rakensi. Tie oli kapea ja hieman haasteellinen ylläpidettävä, mutta meille ”tiettömille” se oli jotain aivan mahtavaa, joskin se oli käytettävissä vain lumettomaan aikaan. Joulukuussa 2006 Pehkubaarin 10v –syntymäpäiville ajettiin uutta tietä pitkin Hopeisen kuun ja Linjuripolkan soidessa taustalla ja yhteislaulun raikuessa. Myynnin tytöt taisivat tosin arvioida matkan odotettua lyhyemmäksi, sillä ainakin osa vieraista väittää kuulleensa kyseiset kappaleet matkan aikana odotettua useammin. 

Koko 2000 –luvun loppupuoli oli yhtä mylläkkää, sillä joka nurkassa tapahtui jotain. Pehkua laajennettiin, kehitettiin, kaksospojat pyörivät jaloissa ja samaan aikaan pyöritettiin myös muuta liiketoimintaa Loma-Rantalan perinteikkäässä mökkikylässä ja sen ravintolassa, Wanhalla Maatilalla. Nilsiän keskustan Ravintola Wanhan Postitalon pyörittämisestä oli jo luovuttu, samoin kuin lastenhoitopalvelusta ja Särvin Service -pitopalvelutoiminnasta. Wanhan Maatilan kautta eräruokailuja tosin järjestettiin kannon, jos toisenkin juurella, puhumattakaan Hollantilaisten vieraiden joulukuusenhakuretkistä tai muista omintakeisista aktiviteeteista. Taidettiinpa Hollantiin välillä toimittaa myös suomalaisia joulukuusia, joita sitten pussiteltiin autotallissa ja vietiin Kuopion lentokentälle.  Jossain vaiheessa mukana pyöri myös Joukolla kesätöissä olevia lehmiä ja lampaita, joiden tehtävänä oli luonnonmukainen maisemanhoitotyö rinnealueella. Tarina on sinänsä pitkä, mutta jossain vaiheessa, kun alkoi tuntua siltä, että lampaita on Pehkussa enemmän kuin asiakkaita, niin hermohan siinä joutui koetukselle. Itseni ja työntekijöiden lisäksi varmasti myös niiltä, joiden porkkanat ja salaatit ne kävivät syömässä. Puhumattakaan kenttämestarin hermoista, joka kerran, jos toisenkin joutui soittamaan lampaille kyytiä pois golfkentältä. Kyllä siinä oli taas naurussa pitelemistä, kun silloinen markkinointipäällikkömme ajoi korkokengissään ja minihameessaan lampaan kanssa golfautolla Tahkon päätietä pitkin. Ylämaan karja taas valloitti paitsi suurimman osan sydämet, myös rinnealueet niin, ettei matkailijat lopulta uskaltaneet enää vaeltaa siellä. Vaikka hyvää työtä ne rokkitukat toki tekivät. Nykyään ne laiduntavat Tahkon päätien varressa, Loma-Rantalan kohdalla.  Kyllä sitä monenlaista asiaa on tullut vuosien varrella kokeiltua.

Tämän kaiken keskellä oli kesällä 2010 tarkoitus rakentaa Pehkuun uusi tuulikaappi, sillä takaovesta kävi ikävästi kylmä aina kun siitä kuljettiin vessaan ja takapihan terassille. Tuulikaapin rakentamisesta toki Joukon kanssa sovittiin, ja kustannusarvio oli noin 20 tuhannen euron luokkaa. Mutta historia toisti itseään eli mies sai rakentaa rauhassa ja tuonakaan kesänä en juuri kerennyt huipulla kiireiltäni käydä. Myynnin tytöt siellä kävivät kerran katsomassa projektia ja takaisin tullessaan tulivat varovasti kyselemään, josko voisivat näyttää kuvan kyseisen tuulikaapin edistymisestä. ”Noo, voinhan minä vilkaista”. Riihen suunnalta otetusta valokuvasta näkyi hotellille saakka. Ravintolasta puuttui puolet. Silloin kylmäsi. Ikimuistoisen tuulikaappiremontin yhteydessä Pehkubaari laajeni nykyiseen muotoonsa. Siihen rakennettiin kokonaan uusi keittiö, sekä varastotiloja ja yläterassin laajennus torneineen ja myyntipisteineen.  

Tuli talvi ja laajentunut Pehku pyörähti toimintaan entistä isommalla vaihteella. Asiakkaita tuli ovista ja ikkunoista, rinnettä pitkin, metsiä pitkin, kävellen. Osa hiihtovaatteissa, osa suoraan edellisen illan baarireissulta minimekko päällä. Rinneyhtiön väkeä alkoi hirvittää, koska after skin loppumisaikaan asiakkaita oli rinteessä enemmän kävellen kuin laskien. Myös oma huoli siitä, ettei vaan sattuisi mitään, oli valtava. Yleisten tilojen roskiksiin ei voinut laittaa roskapusseja, koska ne lähtivät sieltä mäenlaskijoiden mukaan. Samoin tarjottimet, jotka luistivat myös ilmeisen hyvin. Kerran joku vei mennessään myös Pehkun kiikkutuolin, joka tosin löytyi myöhemmin Tirolista. Voi vain kuvitella, miten innoissaan aamuvuoroon saapuneet rinnemiehet olivat, kun rinteestä saattoi löytyä lähes mitä tahansa.  Vaikka kuinka ohjattiin ja opastettiin, se ei auttanut vaan asiakkaita tuli huipulle yhä vain enemmän. Viimeinen kokeilu oli Pehkun etuovelle asennettu hissilippuportti ja monopakko, jonka tarkoituksena oli ohjata after skitä sen alkuperäiseen suuntaan, eli leppoisaan ilonpitoon rinnepäivän lomassa, monot jalassa. Mutta siitä seurasi vain entistä enemmän hankaluuksia. Osa jopa käsitti, että haluamme kannustaa ihmisiä laskettelemaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Seuraavaksi tulikin järkyttävä pysähdys ja Pehku vaipui afterskin osalta prinsessan uneen.  Muita vaihtoehtoja ei ollut. 

Talvikauteen 2011 lähdettiin epätodellisissa tunnelmissa. After skin loppua tehtiin itkun kanssa, ja monet yöt tuli valvottua surren tilannetta sekä yrittäjänä, että työnantajana. Musiikkia sai soittaa ja after skitä niin sanotusti jatkaa, mutta pöydillä tanssiminen oli kiellettävä. Pehkubaarin ikkunoihin vaihdettiin pitsiverhot ja pitkille hirsipöydille valkoiset liinat. Rinneravintolan ruokalistaa laajennettiin ja tunnelmaa koetettiin ylläpitää trubaduurien avulla ja muulla rauhallisemmalla musiikilla. Sen kauden tunnuslauseena esitteessä taisi olla ”Pitsiä, puuteria, piparia ja pilpiliä”. Ei toiminut. Asiakkaat olivat aivan raivoissaan sekä paikan päällä, että puhelimen ja sähköpostien päässä: ”Missä after ski?! Miksi näin?! Missä musiikki? Eihän tämä voi olla mahdollista!”. Se talvi oli kaikille vaikea. Suurin osa viikonlopuista meni repiessä asiakkaita pois pöydiltä ja laittaessa musiikkia vain hiljemmalle ja hiljemmalle, sekä perustellessa, että tilanne on tämä nyt ihan turvallisuussyistä. Ja että ihan hyvä meininkihän täällä on nytkin, usko pois. No ei se kyllä ihan oikeasti ollut ollenkaan sama kuin ennen. 

Ennen kuin after ski loppui, ennätti Skimbaaja –lehti valita Pehkubaarin kaksi kertaa Vuoden AfterSki –ravintolaksi. Mieleen on jäänyt myös eräs tarina suomalaisesta miehestä, joka toimi USA:ssa lentäjänä ja oli varta vasten valinnut käytettäväksi ainoan vapaapäivänsä lentämällä Suomeen, Kuopioon ja saapumalla Tahkolle, Pehkun afterskille. Kertoi myös että oli onnistunut valinta. 

Tuona talvena nämäkään asiat eivät kuitenkaan lohduttaneet, sillä afterskin tulevaisuus näytti todella surkealta. Ja juuri kun oli tehty se tuulikaappiremonttikin. 

Tarve pöydillä tanssimiselle oli todella suuri ja jotain puuttui. Seuraavana talvena saimme luvan järjestää afterskin kahtena päivänä, eli Business Slalomissa ja pääsiäisenä. Toki tietyin ehdoin, eli asiakkaiden poistumista oli hankittava valvomaan 4-8 järjestysmiestä per päivä sekä toki jo aiemmin toiminnan aloittanut Ski Patrol ja Pehkun oma henkilökunta. Asiakkaita kuljetettiin alas myös Pendoliinolla ja ohjattiin kävelemään alas Joke Streetiä pitkin. 

Seuraavana talvena tapahtumakalenteriin lisättiin Business Slalomin ja pääsiäisen lisäksi myös Uusi Vuosi. Porukkaa oli katosta lattiaan ja lumelta pilviin saakka, mutta se myös aiheutti hämmennystä ja selittelyä: Miksi ei aina? Oli keksittävä jotain. Piti rakentaa tie. Ja kukas muukaan sen voisi toteuttaa kuin Jouko. 

Niinhän siinä sitten kävi. Pehkuntien avajaisia vietettiin kauden avajaisten yhteydessä joulukuussa 2013. Samassa yhteydessä lanseerattiin uusi, Riihellä toimiva shampanjabaari. Pehkun after ski heräsi prinsessan unesta ja juhlat jatkuivat aivan kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Pehku oli heti ensimmäisestä after skistä alkaen aivan ääriään myöten täynnä. 

Perille pääsi nyt myös omalla autolla ja taksilla, ympäri vuoden ja ympäri vuorokauden, joka palveli afterille kulkevien lisäksi myös illallis- ja kokousasiakkaita, sekä saunalle tai vain maisemia ihastelemaan saapuvia. Eli ihan kaikkia, myös tien varrella olevia maan- ja metsänomistajia ( joita muuten on monta ). Jossain vaiheessa otettiin ruuhkaviikonlopuille käyttöön myös Pehkun bilebussi, jonka kyydissä afterskille pääsee suoraan Tahkon keskustasta. 

Pehkun Pendoliino jäi vielä palvelemaan niitä asiakkaita, jotka edelleen halusivat matkata illallisille sen elämyksellisessä kyydissä. Se oli kuitenkin melko kallis ylläpidettävä ja turvallisuusvaatimukset kiristyivät koko ajan. Pendoliino myytiin lopulta pohjoiseen, Pyhälle, vuonna 2015. Nykyisin asiakkaat saapuvat myös Pehkun illallisille tietä pitkin. Osa kävijöistä tosin taittaa tulomatkan edelleen suksilla perinteitä kunnioittaen, mutta enää ei rinteessä lasketa pimeässä, vaan pois tullaan lämpimässä autokyydissä hymy huulilla. 

Vuotanut uima-allaskin on saanut uuden elämän. Saunan vastapäätä oleva pömpeli, jossa uima-allas ennen sijaitsi, on nykyään Pehkubaarin lennonjohtotorni eli myyntitoimisto. Ajatus syntyi kerran Riihen terassilla istuessa, eikä parempaa paikkaa toimistolle voisi kuvitellakaan. 

AfterSki elää ja voi hyvin. On hienoa, että Pehkun alkuperäinen tunnelma ja perinteet ovat tallessa ja pysyvät. Gulassia, fondueta tai lohileipiä ei tarvitse yrittää vaihtaa, sillä ne ovat osaltaan sitä aitoa, originaalia Pehkua. Tunnelman luomisessa tärkeimmässä roolissa ovat ihmiset, joten tässä kohtaa onkin helppo lausua suuri kiitos kaikille kautta vuosien mukana olleille asiakkaille, jotka ovat olleet tekemässä Pehkusta sitä mitä se on tänä päivänä. Myös persoonallinen henkilökuntamme on hyvin suuri osa Pehkun sielua. Monet vaiheet nähneinä, sydämellä työtään tekevät ihmiset ovat yksi tärkeimmistä voimavaroista, joita eivät enää liian avonaisesta kaula-aukostakaan syntyneet kohut hetkauta ( kts. Savon Sanomien yleisöosasto viikko 8 / 2017 ). Kaksoispojat Eino ja Väinö ovat myöskin löytäneet paikkansa Pehkusta. Ja Pehku heistä. 

Nykypäivänä Pehkussa on reilu 1200 asiakaspaikkaa, eli kasvua on todistetusti tapahtunut. 

Tulevaisuus näyttää hyvältä. Tulosta tehdään 4 kk vuodesta ja muu aika väistellään konkurssia. Myös ikimuistoista tuulikaappiremonttia maksetaan edelleen. Mutta ei se haittaa, koska nyt voi jo tiedostaa sen, että Pehkubaarin historia ja vuosien varrelta kertyneet muistot ovat niin arvokkaita, ettei sellaisia pysty millään rahalla ostamaan. Mäenlaskutarpeiksi roskapusseja kysytään edelleen, mutta siihenkin voi jo suhtautua rauhallisemmin. 

Talvella tapaamme viikoittain asiakkaita, jotka eivät ole ennen käyneet Pehkun after skillä, eivätkä tämän vuoksi välttämättä ymmärrä miksi kynttilät ja pöytäliinat kerätään pois yhden maissa viikonloppuisin. Sanon aina: ”Kohta näet miksi”. 

Pöytätanssiliitto tuli perustettua vuonna 2016 ja minä, allekirjoittanut olen sekä liiton ainoa jäsen, että puheenjohtaja. Samana vuonna huipulla juhlittiin Pehkun 20 v –syntymäpäiviä, joiden yhteydessä järjestettiin historian ensimmäiset pöytätanssin viralliset SM –kilpailut. Juhlissa vieraili myös Jari Sillanpää, ja itseasiassa juurikin Jarin esiintymiskamoja rekalla ylös kuskatessamme, virisi ajatus mitä kaikkea onkaan vielä toteuttamatta. Niin Pehkussa, kuin sen ympärillä. Rinnealueen ja varsinkin kesämatkailun kehittyminen on haastava ja herkullinen tilaisuus, jonka kanssa on pidettävä huoli, ettei oma mopedi karkaa käsistä. Alamäkiradat, portaat, ulkoilureitistöjen kehittäminen – nämä ovat vasta alkua. Tahko kehittyy.    

Uusia hankkeita on siis tulossa. Osa on paperilla ja osa päässä. Kehitystä on jo tapahtunut sen verran, että tupakka-askin kansi on vaihtunut leivinpaperiin. Perästä kuuluu. 

P.S. Kuka varasti sen saunakuvan Riihen seinältä?